Kesäaamun muistan kaunehimman
kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
kukkaset niityn tuoksullaan,
täytti ilman huumaten
nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.
Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
vielä päissä ruiskukkien,
tuuli raikas keveästi liikkumahan
latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
aamu uusi kun sarastaa,
tuota hetkeä vain mielestäni
en mä koskaan voi unhoittaa.
Niin mä kuljin metsätietä
itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
tuuli kauas ne kuljettaa,
niinkuin muiston jonka tuskan
aika ainoastaan voi vaimentaa.
Sateen jälkeen ilma raikas on
ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
yksin näin hiljaa laulelin,
kesäaamusta kun lohdutusta
kerran etsin
niin aikaisin
niin aikaisin
niin aikaisin...
