Tuo saaren kappeli katsoo
kun rannalle tyttönen käy.
Suru mielen vallata tahtoo,
ei armastaan kuulu, ei näy.
Hän muistaa tuon kesäisen päivän
ja hunnun ja kukkaset nuo.
Luo alttarin kulki hän vierellään mies,
jolle syömmensä kuuluvan ties.
Yön lempeä hämärä katsoi
kun rakkaus täyttyä sai.
Vaan aamu toi arjen ja maksoi
se velkaa kai rakastavain.
Ja valkoinen laivansa ootti
jo rannalla kapteeniaan.
Ei luotaan pois päästänyt armastaan ois,
vaan uskoi: pian palata vois.
Niin hiljaa, niin hiljaa
jäi kaipaamaan suudelmiaan.
Niin hiljaa, niin hiljaa
käy rannalle uneksimaan:
"Jos rakkaani jälleen laiva valkoinen tois,
niin hiljaa, niin hiljaa
jäädä syliini vois."
Mut kohta jo viestiä tuotiin:
Meri ollut on niin armoton.
Tuuli nousi ja pilvihin synkkiin,
loi raivonsa lahjomaton.
Ja mustien aaltojen alle
vei laivan ja kapteenin sen.
Kuin yö, toi se tytölle kylmyyden
sydämen iäks särkynehen.
Niin hiljaa, niin hiljaa
jäi kaipaamaan suudelmiaan.
Niin hiljaa, niin hiljaa
käy rannalle uneksimaan:
"Jos rakkaani jälleen laiva valkoinen tois,
niin hiljaa, niin hiljaa
jäädä syliini vois."
Niin hiljaa, niin hiljaa
jäi kaipaamaan suudelmiaan.
Niin hiljaa, niin hiljaa
käy rannalle uneksimaan:
"Jos rakkaani jälleen laiva valkoinen tois,
niin hiljaa, niin hiljaa
jäädä syliini vois."
