Se lumiukko joka talvi saapui
ja aina seisoi ihan yksikseen.
Kun tuhansittain tähdet yössä hehkui
se yksin katsoi metsän pimeyteen.
Vaan lapset huomas huolet ukon kerran,
voi, kuinka oli käynyt kumaraan,
niin seuraksi sen yksinäisen herran
he lumineidon päätti rakentaa.
Voi, kuinka kaunis neito syntyi siitä,
niin mustin silmin huulin punaisin.
Jo ukko tunsi, ettei sanat riitä,
tuo neito onhan maailman ihanin.
Vaan päivät vieri, valon valta kasvoi
ja ukko huomas neidon kuihtuneen.
Niin heikoksi hän itsensäkin tunsi,
jo toisen käden näki pudonneen.
Se rakkaus on kai sieluni, mi polttaa
ja minut aivan maahan lannistaa.
Vaan kadu en, mä vaikka sulan täältä,
kun kerran olen saanut rakastaa.
Vaan kadu en, mä vaikka sulan täältä,
kun kerran olen saanut rakastaa.
Mut lumineito katsoi silmin suurin
ja vedet valui hänen poskillaan.
"Nyt kevät on, ei rakkautemme kuole,
se johtaa meidät mereen valtavaan.
Oot kohta vettä, pian muotos vaihtuu,
mut lähelleni pääset viimeinkin.
Niin syleillen me käymme alas virtaa
tuon suuren joen kevät kuohuihin."
"Se joki johtaa meidät halki maiden
ja läpi vihertäväin laaksojen."
Ja jossain oottaa meri ihanainen.
Siel rauhan löytää rakkaus ikuinen.
