Mielessäni seisoisinpa yksin törmän huipulla,
huutaisin ees niin kuin huutaa näkijätär kirousta
tuulta taivaalta kun kutsuu painajaista riepottamaan pois.
Vaan kirjani on väsyneet ja näyt täynnä olioita,
jotka ei oo niskojansa nöyrryttäneet maailmalla,
ne minut tahtoo vangita ja kantaa tyhjään ilmaan mukanaan.
Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa
vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan.
Ne eivät muista että ihmisellä on vain elämänsä
senkin ne tahtovat omistaa.
Nyt on tullut aika tunnistaa ne kaikki kasvot,
jotka luuli unhoon painaneensa, arkipäivän savuverhon taa,
ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne.
Lähden iltamyöhään, viimeinkin on aika,
on jää niin mustaa yllä syvyyksien,
joiden tiedän tummaan hellyytensä helmaan
sulkeneen niin monta pyhiinvaeltajaa.
