Mä kuuntelin neon valon ääntä,
sitä hurihurihurinaa.
Ei sitä saanut yöksi pois päältä,
mä mietin mitä musta tulikaan.
Ei kukaan oo kauttanut huolta,
jostain niikuin minä oon.
Vannon etten lähde sun luota,
siitä täysin perillä oon.
Ja vaikka yrität nukkua vielä,
mä sun poskea ripsillä kutitan.
Sitten lähden pimeään,
yön selkään.
Onni on,
niin arvaamaton.
Se voi ruosteisesta räystäästä tipahtaa
niskaan. Onni on,
niin huomaamaton.
Se voi lattialautojen rakoon sujahtaa.
Niin vaan.
Sun ilme on kuin nukkuvan lapsen,
mä oon kantanut sun maailmaa.
Sen viimein harteilta lasken,
että suorassa seistä saan.
Sumeasti kyyneleiden läpi nään,
elämä on epäreiluja tekoja.
Piirrän sormella sydämmen sun selkään.
Onni on,
niin arvaamaton.
Se voi ruosteisesta räystäästä tipahtaa
niskaa. Onni on,
niin huomaamaton.
Se voi lattialautojen rakoon sujahtaa.
Niin vaan.
Mä kuuntelin neonvalon hurinaa,
kun sängynlaidalla kenkiä kiristin.
Mut silmiä siristit ja sait mun harkitsemaan,
uudestaan.
Onni on,
niin arvaamaton.
Se voi ruosteisesta röystäästä tipahtaa
niskaan. Onni on,
niin huomaamaton.
Se voi lattialautojen rakoon sujahtaa.
Niin vaan.
