(Säv. & san. Matti Siitonen)
On kauan seissyt päällä maan,
niin vakaana ja paikallaan,
on nähnyt enemmän kuin mikään muu,
tuo vanha seetripuu.
Nähnyt ihmisrodun lapsuusajan,
maahan piirrettävän rajan,
puisen nuijan iskuun nousevan.
Ihmiskunta sitten varttui,
rautamiekkaan käsi tarttui.
Miehet komennettiin aseisiin
ja sitten taisteltiin.
Päätti hiljainen tuo todistaja,
vanhan puun on kerrottava,
ihmisistä ehkä joku ymmärtää.
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
lepohetki hetkiseksi meille suokaa,
maa nyt huokaa, valittaa.
Kun riittänyt ei keihäs, pistin,
pystyttivät puisen ristin
kohtalonsa siihen nauliten
ja vielä pilkaten.
Ja niin piirrettiin taas uudet rajat,
syntyi uudet puhdistajat.
Uskon vuoksi toista vainottiin.
Ja kansa nousi kansaa vastaan
turhaan itki äidit lastaan
uskottiin vain tykinpuheisiin
ja jälleen taisteltiin,
katsoi tuota puu kuin kauhu-unta
onko tämä ihmiskunta?
Alkoi hiljaisesti laulaa lauluaan
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
lepohetki hetkiseksi meille suokaa,
maa nyt huokaa, valittaa.
Vanha puu nyt seuraa hiljaa
kuinka sade ruokkii viljaa
ihmisveljiin vielä uskoen
ja yhä toivoen,
että vältettäisiin uusi uhka
ettei peittäis' musta tuhka
Luojan luomaa lahjaa ihmisen
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
lepohetki hetkiseksi meille suokaa.
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
lepohetki hetkiseksi meille suokaa
maa nyt huokaa, valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
lepohetki hetkiseksi meille…
