Johtoporras yskäisi: "Tässä laulussa on terroristi.
Se on monille ei-toivottu laulu."
No, mä kannoin kitaraa. Täytyi sitten kantaa sekin risti,
että tein kai ei-toivotun laulun.
Nuori tyttö kyseli: "Et kai enää laula kuolemasta?
Kai lopetat ei-toivotut laulut?"
Luulin, että laulan vain siitä mitä täällä tulee vastaan.
Vai teinkö ei-toivotut laulut?
Niistä, jotka yli jäi tai kiiltävistä kuvista pois kannettiin
teen ne ei-toivotut laulut...
Niille, joille enne mua samat rikkinäiset aiheet annettiin:
ei-toivotut laulut.
Siksi, etten tänäänkään tikahtuisi arkipäiväin tylsyyteen:
ei-toivotut laulut.
Sillä jollen niitä tee, niin enpä tiedä mitä enää täällä teen.
Teen ei-toivotut laulut!
Voi olla että saan niskaan kylmää vettä
ja parvekkeilta perään huudetaan:
"Etkö jo lähde muualle, taivaan tähden,
ei-toivottuja lauluja laulelemaan?"
Joskus mietin ihmisiä, joita kiusaa aivan pienenpienetkin
ei-toivotut laulut...
Ehkä syy on minussa? Saatan olla jollain lailla sekaisin,
kun teen ei-toivotut laulut.
Sillä niin kuin itsestään saapuu säkeistöt ja jälleen soimaan jää
ei-toivotut laulut.
Ehkä niin tarkoitettiin? Ehkä annetaankin jostain ylempää
ei-toivotut laulut?
Voi olla että saan niskaan kylmää vettä
ja parvekkeilta perään huudetaan:
"Etkö jo lähde muualle, taivaan tähden,
ei-toivottuja lauluja laulelemaan?"
Mutta laulan vaan.
En osaa peiliä kaihtaa
ja päätä en ryhdy vaihtamaan.
Laulan vaan:
en saata uskoa, ettei ne mahdu näin suureen maailmaan.
