Mies itäsaariston - Juha Vainio

Mua Haapasaareen taksivene kyyditsee,

syysmyöhään turisteja muita kun ei käy.

Eikä asukkaitakaan ole monta sijoillaan.

Mä yhtä sinne lähdin tapaamaan.

Hän rantapolun päässä minut kättelee.

Tuo äijä, jossa eivät ikävuodet näy.

Polku kiertyy ylöspäin, siinä mennään peräkkäin,

ja ukko tarpoo lujaa edelläin.

Hän katsoo kauas kadonneisiin saariin.

On tutun tuima ilme kasvoillaan.

Muodoltansa muistuttaa ulkoluodon katajaa,

kuin taittua ei voisi milloinkaan.

"Kas, kun et jäänyt Seurahuoneen baariin"

Hän pysähtyen tekee havainnon.

Kassin pohjaa kopeloin, näytän pullon jonka toin.

Jo naurahtaa mies itäsaariston.

Kun mökissään mies makuun pääsee konjakin,

jo lähes säyseästi mulle tarinoi:

"Miten oikeasti niin, sitä ennen elettiin."

"Ei asioita tehty kaupunkiin."

Hän eloisasti kuvaa kylät Seiskarin

ja tytärsaaret, sieltä morsiamen toi.

Sitten lasin pohjaan juo, katseen ulapalle luo

ja lausuu, että riittääpähän tuo.

Hän katsoo kauas kadonneisiin saariin.

Ne verhoutuvat sumuun kyynelten.

Sitten innostuu taas hän entistäkin enemmän:

"Me omistimme luodon jokaisen!"

Mä tuijotan mun tyttäreni vaariin.

Suursaaressa sen synnyinseutu on.

Vaikka on jo hämärää, silmiin hyvin häämöttää

tuo kaukoranta itäsaariston.

Hän katsoo kauas kadonneisiin saariin,

kuin kurkoittaen yli aallokon.

Ja hän elää siksi vaan, että vielä uudestaan

sais kerran kiertää itäsaariston.