Kai muistat toveri Viljasen ja ohranan hotellin?
Kai muistat sen viileän kesäkuun yön, kun Viljanen katosi?
Me olimme kommunisteja ja olemme vieläkin.
Me muistamme toveri Viljasta, jonka ohrana murhasi.
Kun meitä syytettiin pettureiksi niin Viljanen sanoi vaan:
Jos herra tuomari antaa luvan, minä poistun nauramaan.
Me olimme kommunisteja ja olemme vieläkin.
Me muistamme toveri Viljasta, jonka ohrana murhasi.
Oli Viljasen hymyssä jotakin, joka ärsytti ohranaa.
Kun kiduttajat uupuivat, hän sanoi: Jatketaan.
Me olimme kommunisteja ja olemme vieläkin.
Me muistamme toveri Viljasta, jonka ohrana murhasi.
Kai tiesi toveri Viljanen, mikä häntä odotti.
Sinä varhaisena aamuna kun hänet noudettiin.
Oli hampaat lyöty kurkkuun ja sormet katkottu,
vaan yhä viipyi nöyrtyminen ja se tärkeä tunnustus.
Me olimme kommunisteja ja olemme vieläkin.
Me muistamme toveri Viljasta, jonka ohrana murhasi.
Hän tiesi miten ohranassa vankeja kohdellaan.
Hän olisi voinut olla vaarallinen todistaja.
Aurinko oli jo noussut ja kaste kimmelsi,
kun Viljanen seisoi haudallaan ja itään katseli.
Ei itseään hän itkenyt, hän suri vain veljiään,
joita Suomen herrat tapattivat Karjalan kentillä.
Me olimme kommunisteja ja olemme vieläkin.
Me muistamme toveri Viljasta, jonka ohrana murhasi.
Ei kutsu muisto Viljasen meitä verin kostamaan.
Se kutsuu vanhan hautaamaan ja uutta rakentamaan.
Se kutsuu Suomen työläisiä suureen rintamaan.
Se kutsuu meitä rakentamaan paremman maailman.
Me olemme kommunisteja ja me rakennamme sen.
Se on yhteinen työ ja velvollisuus, kansainvälinen.
