Suru ei syö miestä jonka nauru vapauttaa,
mutta ilonrakentajaa usein tuska ahdistaa.
Sillä joka keveyttä kylvää on raskaat askeleet,
kun näytöksen päättää,
koomikon kyyneleet.
Ei riemun tuojan surua kai kukaan huomannut.
Hän on sielunsa niin moneen
kertaan silponut
Ettei enää löydy maata
Eikä kotisatamaa
On mahdotonta tarinaansa enää
uusiksi kirjoittaa
Koomikon kyyneleet,
Kasvoja kastaneet.
Hämärässä kiiltää,
kuin kristallin sirpaleet.
Koomikon kyyneleet,
meikein peitetään.
Estraadin parrasvalot saa tuskan hetkeksi,
väistymään.
Kun vitsit luistaa nauru raikaa kaikki taputtaa,
Olalle jotka sattuu vastaan tulemaan.
Peikot siipinensä ympärillä parveilee,
ne lentää pakoon saman tien,
kun horisontti tummenee.
Eikä enää löydy maata,
Eikä kotisatamaa.
On mahdotonta tarinaansa enää
uusiksi kirjoittaa.
Koomikon kyyneleet,
Kasvoja kastaneet.
Hämärässä kiiltää,
kuin kristallin sirpaleet.
Koomikon kyyneleet,
meikein peitetään.
Estraadin parrasvalot saa tuskan hetkeksi,
väistymään.
Koomikon kyyneleet,
Kasvoja kastaneet.
Hämärässä kiiltää,
kuin kristallin sirpaleet.
Koomikon kyyneleet,
meikein peitetään.
Estraadin parrasvalot saa tuskan hetkeksi,
väistymään.
Koomikon kyyneleet
