Lapsena minäkin osasin olla näkymätön.
Menin avaimenreikään, seisoin vain hiljaa,
kunnes susikorvamies lähti pois.
Vuosia myöhemmin,
olin kai jo kuustoista,
ensi kerran huomasin,
etten mahtunut keinuunkaan.
En hevosen sisään, en vaatekaappiin,
kultaisen äidin hameiden alle.
Kuustoista ja kolkytkuus.
Kuustoista ja kolkytkuus.
Niin mun nivelet paukkui, minäkin kasvoin.
Korvasta korvaan leijui hämärää vettä.
Hetken vielä mahduin kouluun, armeijaan,
tai kirkkoon - sitten en.
Aikaa kului, enkä pelännyt.
Tein perheen ja ajattelin:
"Kun mä en enää kasva,
niin lapset kasvaa mun puolestani."
Tein töitä ja rakensin vaimolle talon,
ostin tilavan auton.
Aioin jäädä siihen ja omalla tapaa
olla vapaa.
Kuustoista ja kolkytkuus,
hyvää syntymäpäivää meille!
Kuustoista ja kolkytkuus,
omin lupinsa rakastuneille.
Kuustoista ja kolkytkuus,
itsellensä antautuneille.
Kuustoista ja kolkytkuus,
omiin sydämiinsä kompastuneille.
Tämä hotellihuone on ruma ja ahdas.
Sinä olet nuori, alaston ja kevyt.
Ja niin viaton.
Ja musta tuntuu, että ainoa paikka,
mihin enää mahdun,
on sinun sisälläsi.
Niin minä vasta elämäni tässä vaiheessa
saan ensimmäisen vihjeen siitä,
mitä on kuolema.
Se on sitä, että kasvaa, kasvaa ja kasvaa,
kunnes on vain yksi paikka,
mihin mahtuu.
Ja sitten ei mahdu sinnekään.
Kuustoista ja kolkytkuus,
hyvää syntymäpäivää meille...
