Yöllisen riidan jälkeen,
aamu on hiljainen.
Molemmat kyllä tietää sen,
arki voitti rakkauden.
Hahmo jää ovenpieleen,
katsoo lastenhuoneeseen.
Miettii hetken itsekseen;
jos hän lähtee mitä jää, pieni lapsi,
yksin miettimään.
Kiiltävää,
on pinta tää.
Taakse kulissien, kun emme nää.
Niin kiiltävää, kun elämä ei halua näyttää himmeää.
Hän kätki murheitansa,
teki niistä muurin.
Eli vain omaa elämää,
vaikka teki kipeää.
Raameissa valokuva,
jossa hän suutelee.
Nyt kanssa saman ihmisen,
elää vain riitelee.
Mutta muille he vain
hymyilee.
Kiiltävää,
on pinta tää.
Taakse kulissien, kun emme nää.
Niin kiiltävää, kun elämä ei halua näyttää himmeää.
Mutta silmistäs nään vain sen.
Tahtois enää ei tuntevan tuskaa
sydämen.
Jos kaiken rikkoo,
niin mitä siitä jää.
Vai voiko tämän vielä
selvittää!
Kiiltävää,
on pinta tää.
Taakse kulissien, kun emme nää.
Niin kiiltävää, kun elämä ei halua näyttää himmeää.
Mutta silmistäs nään vain sen.
Tahtois enää ei tuntevan tuskaa
sydämen.
