Päivänsäde ja menninkäinen - Tapio Rautavaara

Aurinko kun päätti retken,

siskoistaan jäi jälkeen hetken

päivänsäde viimeinen.

Hämärä jo metsään hiipi.

Päivänsäde kultasiipi

juuri aikoi lentää eestä sen,

kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,

se juuri oli noussut luolastaan.

Kas, menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi

milloinkaan olla päällä maan.

Katselivat toisiansa -

menninkäinen rinnassansa

tunsi kummaa leiskuntaa.

Sanoi:"Poltat silmiäni,

mut en ole eläissäni

nähnyt mitään yhtä ihanaa!

Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa-

on pimeässä hyvä asustaa.

Käy kanssani, niin kotiluolaan

näytän sulle tien-

ja sinut armaakseni vien!"

Säde vastas:"Peikko kulta,

pimeys vie hengen multa,

enkä toivo kuolemaa.

Pois mun täytyy heti mennä,

ellen kohta valoon lennä,

niin en hetkeäkään elää saa."

Niin lähti kaunis päivänsäde,

mutta vieläkin,

kun menninkäinen öisin tallustaa,

hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on,

ja toinen yötä rakastaa.