Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
tai taitun ma talvisäihin,
moni murtunut onpi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja kerkät lemmen ja keväimen,
ilot sammuvi ihmisten.
Mitä siitä jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi.
Kas, laulaja tähtiä laulelee
hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä jos en minä saanutkaan,
mitä toivoin ma elämältä,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelon hältä.
Ja vaikka ma laps olen pieni vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin -
niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan
ja istuja pitkän illan,
sain soittaa ma kielillä kukkivan maan
ja hieprukan hivuksilla.
Niin mustat, niin mustat ne olivat;
ja suurina surut ne tulivat,
mut kaikuos riemu nyt kantelen
vielä kertani viimeisen!
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten portailla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulissäällä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain -
ja kun minä muistelen, mitä ma sain
ja mitä ma nielin ja vaikenin
ja mitä ma ajattelin!
Miten oon minä kulkenut, uskonut,
ett' eivät ne unhoitukaan!
Ja sentään ne oon minä unhoittanut
kuin unhoittaa voi kukaan.
Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas,
ja sentään ma seppona seison taas
taas taivahan kansia taon ja lyön -
oi, onnea tähtisen yön!
