Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti liikaa ois hälle kenties,
outoja hälle kun on isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu, verot, verka ja velka ja ies.
Kuntahan, yhteiskuntahan kuulumaton,
huonoin hän kansalaisista kaikista on,
ellei hän kuulunekin elon varmemman valtiohon,
jonka lie linnat ja maat liki taivahan auringon.
Mutta hän laulaa! Kuulkaa, hän kulkeissaan
hyräelee hymysuin kuin virsiä vierahan maan.
On sanat sekavat. Soi sorasointuja lauluistaan,
mutta ne näin huminoi korpehen kohisevaan:
"Vei elon viima mun kukkani. Jäljelle jäi vain työ
päivien päättymätön, sydäntuskani talvinen yö.
Järjestykää, polot järjet, tai taivahan leimaus lyö:
Miekkoinen nainen ja mies, ens syksynä leipää ken syö.
Vaan mua naurattaa, mua itkettää iki, ain,
heikkous heltymätön sanan, vapauden vainoajain.
Minkä he mahtavat? Pikkuisen piinata vain,
pitkittää, mikä on kuitenkin täyttymys lain.
Ken? Kuka haastaa? Tie, elo, totuus ja työ.
Ympäri tauti ja talvi ja nälkä ja köyhyys ja yö.
Sentään ma, ah, häpeäisin häntä, ken leipäänsä syö,
kun isän, äidin ja lapsen ja kullankin kuolema lyö.
Ah, rakas, rakkahin! Vieläkö kuulet sa mua?
Murheeni huutaa kuin kaukaista huhuilua.
Muistelen sua kuin kaunista kadotettua.
Tuntoni, tuskani määrää nyt kauas, kauas mun Sua!
Mutta ne vaikka jo vie minut aallonkin ankaran taa,
missä mun lempeni, lauluni korkea on kotimaa,
minkä ne mahtavat? Konsana korkeimpaa
eivät ne nähneet. Eivätkä nähdä ne saa."
Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps? Tai helvetin hehkuun on ties!
Outoja sulle kun on isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu: on sulla sun itsesi ies.
